sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Noora Ehnqvistin avoin kurssi: kolmas kurssipäivä

"Mitä enemmän te käytte mun kursseilla, sitä vähemmän te pystytte kertomaan, mitä täällä tehdään."
 
Näin Noora totesi meille ensimmäisenä kurssipäivänä. En oikeastaan tiedä, mitä kirjoittaisin. Tavallaan olisi hirveästi kerrottavaa, mutta toisaalta olen täysin sanaton. Cheekkiä lainatakseni voisin sanoa, että olo on tällä hetkellä kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Tämä viikonloppu oli yksi elämäni parhaista, mutta samalla myös tunteikkaimmista viikonlopuista ikinä. Niin kuin olen omalla esittelysivullani maininnut, itken tosi herkästi, mutta tänä viikonloppuna itkin ensimmäistä kertaa liikutuksesta. Huhhuh, olipahan taas viikonloppu. Yritän nyt kerätä itseni ja tiivistää tämän päivän ja kurssin lyhyesti alas. Olisin taas hirveästi halunnut kirjoittaa muidenkin onnistumisista, mutta tällä kertaa mukana on vain juttua meidän tunnista ja siitä kaikesta, mitä minulle jäi kurssista käteen.

 
Aamu alkoi samalla tavalla kuin eilen, kehotietoisuudella. Teimme osittain samoja ja osittain eri juttuja kuin eilisen kehotietoisuudessa. Eilen kerroin, kuinka olin ihan hukassa oman kehoni kanssa, mutta tänään aloin jo hieman löytää kehoani ja tajuamaan, mitä minun piti tehdä milläkin lihaksella. En tietysti vieläkään ollut mikään kovin hyvä ja tekeminen oli aikamoista hakemista, mutta sain kuitenkin tämän päivän kehotietoisuudesta enemmän irti.
 
Päivä jatkui suunnilleen samalla kaavalla kuin eilen. Ensin oli eräs yksityishevonen omistajineen ja heti perään minä ja Frosti. Eilen sain tietää juuri ennen tuntia olevani seuraava, joten hain Frostin tarhasta suoraan kentälle. Tänään kuitenkin otin sen ajoissa pihaan ja harjailin sitä kaikessa rauhassa tarkoituksenani samalla rentoutua ja rauhoittua olemaan läsnä Frostin kanssa.

 
Niin kuin aiemmin kerroin, eilinen ei mennyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Nyt, kun olen analysoinut eilistä yön yli, luulen tietäväni syyn. Olin eilen aika jännittynyt mennessämme kentälle, enkä oikein osannut olla läsnä. Noora puhui jo ensimmäisenä päivänä siitä, että kentällä ei ole tarkoitus vaan tehdä niitä juttuja, vaan molemmilla pitäisi olla hauskaa, ja pääpointtina tekemisessä on läsnäolo. Eilen en kuitenkaan onnistunut läsnäolossa juuri ollenkaan, vaan nimenomaan vaan suoritin tehtäviä. Tein myös itse hieman liikaa ja Frostin oli vaikeampaa lukea kehonkieltäni. Noora kuitenkin sanoi, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, sillä eilinen oli ensimmäinen kerta, kun pääsin harjoittelemaan kaikkia oppimiani uusia juttuja käytännössä. Tottakai olin ensin ihan hukassa, mitään ei opi hetkessä.
 
Tämä päivä oli kuitenkin kaiken mullistava kokemus. Jo mennessämme kentälle, molemmat olivat saavuttaneet rauhallisen olotilan. Toki yleisö jännitti alussa edelleen, mutta paljon vähemmän. Tänään sujui muutenkin tosi paljon paremmin kuin eilen. Minun tarvitsi käyttää paljon pienempiä apuja ehkä juuri siksi, että olin itse jotenkin tosi rauhallinen ja täysin läsnä koko tunnin ajan. Myös kulmiin meno onnistui tänään aivan loistavasti eikä suoraan tölttääminen ollut Frostille lainkaan vaikeaa, vaan se onnistui täydellisesti jopa Frostin ollessa vapaana. Meillä on yleisesti ottaen mennyt kentällä tosi hyvin aina, kun olen puuhannut maasta käsin. Silti tänään taisi olla ihan paras maasta käsittely-tuntimme ikinä! En voisi olla Frostista yhtään ylpeämpi.

Noora käytti hevosista myös nimitystä valontuoja, joka välittyy tästä kuvasta mielestäni aika hyvin.
 
Noora kutsui Frostia paljon rakkauspumpuliksi, joka kuvastaa Frostia ihan älyttömän hyvin. Se on myös ihanin asia, mitä olen kuullut koskaan Frostista sanottavan. Muutenkin saimme Nooralta tänään hirmuisesti kehuja ja tosi paljon kauniita kommentteja. Noora myös kehui kehonkieltäni, joka tuntui luonnollisesti tosi hyvältä, sillä ensimmäistä kertaa osasin myös käyttää energiaani oikein. Sanoin jo eilen, kuinka muut kurssilaiset kannustivat minua taputtamalla, kun vihdoin onnistuimme. Tänään sitten eräs ystäväni tuli halaamaan minua tunnin päätteeksi kyyneleet silmissä. Ilmeisesti menomme oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin se tuntui.

Jo ensimmäisenä kurssipäivänä meitä varoteltiin, että saatamme itkeä yötä päivää koko viikonlopun. Noh, pakko myöntää, että kyseessä oli ihan äärimmäisen koskettava kurssi. Jo eilen kerroin, kuinka Aulikin aitous sai minulle kyyneleet silmiin. Tänään ne kyyneleet eivät enää pysyneetkään silmissä, vaan valuivat jo reilusti poskia pitkin. Itku oli herkässä myös kokoontuessamme viimeiseen juttelutuokioon. Itse meinasin aloittaa poraamisen jo istuessani alas. Vaikka kukaan ei sanonut mitään erityisen koskettavaa, minulla oli vaikeuksia pidätellä kyyneleitä. Kun sitten yksi meistä alkoi lopulta itkeä, niin ihan vollottamiseksihan se minun kohdallani meni. Olin suunnitellut sanovani omallani vuorollani vaikka mitä, mutta kun se vuoro vihdoin tuli, en sitten löytänytkään sanoja, vaan sain juuri ja juuri sanottua muutaman sanan ennen kuin sitten jatkoin poraamistani mainittuani Aulikin. Aulikki vaan teki minuun kaikkein voimakkaimman vaikutuksen ja sai aikaan ne kaikkein suurimmat kyyneleet. (Onneksi vieressäni istui yksi ystävistäni, joka auttoi minua kokoamaan itseni.)

Miten voi yksi hevonen saadakaan aikaan niin voimakkaan liikutuksen. Kurssin ansiosta näen Aulikin aivan eri tavalla kuin ennen.

Nyt kaikki miettivät, että mikä ihmeen itkukurssi tämä oikein oli, mutta ihan oikeasti se hevosten aitous ja avautuminen oli niin liikuttavaa, ettei sitä vaan osaa kuvailla. Tämä kurssi muutti tapaani kohdata eri eläimiä sekä ehkä vähän myös minua ihmisenä. Jotenkin jäin siihen rauhalliseen ja läsnä olevaan tunteeseen ja tuntui kuin olisin eri ihminen saapuessani tänään kotiin. Jotenkin tämä oli kokemuksena tosi ainutlaatuinen ja silmiä avaava. Ei liene yllätys, että olen menossa ensi vuonna uudestaan... Kiitos vielä ihan älyttömästi kaikille kurssilaisille! Parempaa kurssiporukkaa ei olisi voinut toivoa <3

 


lauantai 6. toukokuuta 2017

Noora Ehnqvistin avoin kurssi: toinen kurssipäivä

Nyt on sitten toinen kurssipäivä takana, ja taas tuli opittua hirmuisesti uutta! Tänäänkin tuli kirjaimellisesti itkettyä ja naurettua, mutta hauskaa oli siitä huolimatta.


Aloitimme kurssipäivän kehotietoisuudella, joka oli minulle aivan uusi juttu. Kehotietoisuus ei ole joogaa, venyttelyä tai jumppaa, vaan siinä nimenomaan tutustutaan omaan kehoon. Sen tavoitteena on tulla tietoiseksi oman kehon toiminnasta ja sen jumeista sekä löytää uusia lihaksia ja sitä kautta rentouttaa koko keho ja tavanomaisesti käytössä olevat lihakset niin rennoiksi kuin mahdollista. Pakko myöntää, että itse olin ainakin ihan hukassa oman kehoni kanssa. Periaatteessa liikkeet olivat suurimmaksi osaksi aika yksinkertaisia ja helppoja, mutta käytännössä ne olivat ainakin minulle aika haastavia. Se, mikä liikkeistä teki haastavia, oli oikeiden lihasten rentouttaminen. Ei nyt ihan heti tulisi mieleen koukistaa jalkoja leveässä haara-asennossa ja yrittää sitten rentouttaa reidet. Kuulemma liikkeiden vaikeus ja ehkä jopa pieni epämukavuuden tunne ovat kuitenkin normaaleja ensimmäisillä kerroilla kyseisiä harjoituksia tehdessä. Oikein tehtynä harjoituksista on kuitenkin paljon hyötyä, ja siksi aionkin jatkaa liikkeiden harjoittelua kurssin jälkeen myös kotona.

Kehotietoisuuden jälkeen siirryimme tallille, jossa alkoi maasta käsittely ja opittujen asioiden hyödyntäminen käytännössä. Kentällä oli aina yksi hevonen ja ihminen kerrallaan, ja Noora opasti kutakin parivaljakkoa vuorotellen, niissä asioissa, joihin he halusivat erityisesti apua ja neuvoja juuri nyt. Ensimmäisenä oli eräs yksityishevonen omistajineen, jonka jälkeen olikin jo minun ja Frostin vuoro. Teimme Frostin kanssa aika perusjuttuja: liikkeellelähtöjä, pysäytyksiä ja paljon tölttipätkiä. Yleisössä olleet ystäväni, jotka ovat nähneet työskentelyämme muutenkin, sanoivat, että meillä meni tosi hyvin, mutta itse olen sitä mieltä, että meillä on ollut paljon parempiakin päiviä. Luulen, että kaikkien uusien metodien ja yleisöstä johtuvan pienen jännityksen takia olin vähän hukassa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen "tuntiimme".

Alussa yhteistyö ei oikein sujunut, vaan Frosti keskittyi herkkujen hamuamiseen, saatuaan pienen leipäpalan. Se ei kuitenkaan ollut haasteistamme suurin, vaan Frosti tuntui hieman jyräilevän ylitseni. Etenkin kulmiin taipuminen oli sille tänään vaikeaa ja se pyrki oikomaan niissä parhaansa mukaan. Myös suoraa linjaa tölttääminen, ollessani sen vieressä, oli sille taas älyttömän vaikeaa, ja usein se kiihdyttikin ohitseni ja lähti kaartamaan reilusti sisäänpäin. Lopulta onnistuimme kuitenkin tölttäämään koko pitkän sivun aivan suoraan. Jollekin tämä kuulostaa varmaan aivan naurettavalle, mutta minusta se oli valtava saavutus ja itselläni oli ainakin aivan voittajafiilis. Parasta oli, että yleisössä alettiin jopa taputtaa, kun vihdoin onnistuimme! Itselleni haastavinta oli oikeassa kohdassa pysyminen Frostin töltätessä. Minulla on myös taipumusta lähteä juoksemaan Frostin edelle. Vaikka tänään ei mennyt ihan niin hyvin kuin olin toivonut, saimme kuitenkin hyviä pätkiä ja onnistumisia, ja itselleni jäi ihan hyvä mieli. Lopuksi pidimme Frostin kanssa vielä pienen rauhoittumishetken.
 

Meidän jälkeemme oli ruokatauko, jonka jälkeen oli vielä neljä hevosta. Ensimmäisenä oli eräs muualta tullut kurssilainen, joka sai hevosekseen laumaa johtavan Riston. Risto menee herkuista aivan sekaisin, eikä pysty niitä saatuaan keskittymään mihinkään muuhun. Tällä kertaa Ristolle kuitenkin riitti vain taskussa olevan leivän haju, ja parin ensimmäinen "haaste" olikin päästä tästä Riston leipähuumasta yli. Pikkuhiljaa se malttoikin palata takaisin maan pinnalle, jonka jälkeen parin yhteistyö sujuikin aivan älyttömän hyvin.

Itse ihailin valtavasti Riston kanssa työskennelleen kurssilaisen taitoa käsitellä ja kuunnella Ristoa. Hän oli niin aito ja oikeasti läsnä juuri siinä hetkessä. Häntä ei haitannut, vaikka Riston huomio olikin välillä aivan muualla, vaan hän oli aivan älyttömän kärsivällinen ja lempeä Ristoa kohtaan. Myös he pitivät yhteisen rauhoittumishetken, jota oli aivan ihana seurata. Risto on aika puuhakas ja pitkään paikalla seisominen ei ole sille aina kovin helppoa, mutta nyt oli aivan ihana nähdä, kun se hengitti samaan tahtiin kurssilaisensa kanssa ja rauhoittui johonkin erityiseen tilaan, jonka huomasi sen koko olemuksesta.

Ei kaikkein edustavin kuva Ristosta, mutta ehkä se ei ole niin vakavaa ;)

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin toisilleen tuntematon parivaljakko, jonka yhteistyö oli aivan ihanaa katseltavaa. Eräs kurssilaisista sai nimittäin parikseen Aulikin, joka hieman epäilytti suurimpaa osaa vakioporukasta. Aulikki tuli Hepokuuselaan viime syksynä tarkoituksenaan toimia asiakaskäyttöön sopivana suomenhevosena. Alussa se toimikin ihan hyvin, mutta kun se kuuntelemisen seurauksena pääsi vihdoin avautumaan, se olikin jotain ihan muuta. Se ilmaisi paljon itseään mm. puremalla ja luimimalla. Siitä johtuen se onkin työskennellyt vain kahden tietyn ihmisen kanssa, jotka opettavat sitä toimimaan halutulla tavalla ilman hiljentämistä tai alistamista.

Melkein heti parin aloitettua, Noora tajusi Aulikin tarvitsevat apua etenkin tasapainon kanssa, joten sen riimuun kiinnitettiin naruohjat, joita käytettiin hevosen ohjaamiseen riimunnarun sijaan. Alussa kaksikon työskentely oli hieman hakemista, sillä Aulikki ei tiennyt, mitä siltä haluttiin.


Mutta sitten... Sitten Aulikki koki täydellisen ahaa-elämyksen. Kurssilaisen antaman avun ja tuen ansiosta, se ymmärsi, mitä siltä pyydettiin. Ja koska en ole hämmentänyt teitä vielä tarpeeksi, minun on kerrottava, että aloin itkeä. Miksi? No siksi, että Aulikilla oli korvat hörössä. Tämä kuulostaa varmaan hirmuisen oudolta, mutta Aulikin kohdalla se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Tuntui kuin koko elämä olisi yhtäkkiä valjennut sille viidessä minuutissa. Yhtäkkiä näin Aulikin ensimmäistä kertaa. Sen Aulikin, joka on pysynyt piilossa puolustuskannalla olevan kuoren alla. Se Aulikki ei pelännyt raippaa, vaan räpytteli silmiään rentoutuneesti. Siitä Aulikista huokui aivan älytön kiitollisuus ja onnellisuus.

Itse kurssilainen ei kokenut tilannetta aivan samalla tavalla, sillä hän näki Aulikin ensimmäistä kertaa, mutta meille, jotka olemme seuranneet Aulikkia alusta alkaen, tilanne oli todella koskettava.

Minun oli pakko avautua tästä valtavasta liikutuksesta myös illan juttutuokiossa, jossa kävimme läpi, mitä kellekin jäi päivästä käteen. Mutta liikutus ei jäänytkään iltapäivään, vaan taas oltiin lähellä kyynelvirtaa, kun vain mainitsin, että tilanne oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Aulikki <3

Huhhuh. Eiköhän tämä avautuminen riittänyt tältä päivää. Kaikkien kurssilaisten onnistumisia en nyt tässä käsitellyt, mutta kaikki onnistuivat mielestäni hyvin, ja sain jotain irti jokaisen työskentelystä. Toivottavasti postaus oli sopivan pitkä ja mielenkiintoinen. Huomenna on luvassa viimeinen kurssipäivä ja samalla tämän "postaussarjan" viimeinen osa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Noora Ehnqvistin avoin kurssi: ensimmäinen kurssipäivä

Viime kesänä kävin Katariina Alongin Riding with Connection- kurssin, josta kirjoitin tällaisen samantyylisen kolmiosaisen postaussarjan (postaukset löytyvät täältä). Koska vaihtelu virkistää ja halusin kokeilla jotain uutta, päätin osallistua tällä kertaa Nooran avoimelle kurssille, sillä sitä oli kehuttu tosi paljon. Ajattelin ensin säästää voimia ja kirjoittaa viikonlopusta yhden ison postauksen, mutta totesin, että asiaa on yksinkertaisesti liikaa yhteen postaukseen.

Noora Ehnqvist on Suomessa syntynyt, mutta ulkomailla asuva hevosten kanssa kommunikointiin ja vuorovaikutukseen perehtynyt nainen, joka mm. pitää kursseja ja ohjaa ihmisiä kohtaamaan hevosiaan. Nooran opetustyyli perustuu kuuntelemiseen ja ohjaamiseen oikeassa suhteessa. Noora opettaa myös kehotietoisuutta ja ehkä samalla myös vähän psykologiaa. Niin kuin Noora itse sanoi, hän ei yritä aivopestä ketään tiettyyn ajatusmaailmaan, vaan jokainen saa päättää itse, minkä haluaan uskoa, ja minkä päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Silti Nooran puhetapa on niin aito ja uskottava, että itse uskoin helposti joka sanan. Olen vissiin aika helposti aivopestävissä :D


Kurssi alkoi perinteisesti jutteluiltapäivällä, jossa käytiin läpi kurssin sisältöä, kurssin asioita teoriassa ja tutustuttiin toisiimme. Minun oli tarkoitus ottaa muistiinpanovälineet mukaan, mutta niinhän siinä kävi, että ne pääsivät unohtumaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa asiat ylös puhelimen muistiinpano- sovellukseen, mutta itse tykkään enemmän raapustaa asioita kynällä paperille. Eipä se kuitenkaan maailmaa kaatanut ja tästä selvisin ilman kynää ja paperia. Kurssiporukka vaikutti (taas) ihan älyttömän kivalta, ja siinä uskaltaa tuoda itsensä ja omat mielipiteensä hyvin esille. Olen tosi ihmisläheinen tyyppi ja tykkään ihan älyttömästi uusien ihmisten tapaamisesta, joten minusta kaikki yhteiset juttutuokiot sekä uusien että vanhojen ystävien kanssa ovat älyttömän kivoja ja saan niistä tosi paljon irti. Minulle tuli aivan yllätyksenä jo esittäytyessä pintaan nousseet tunteet. Pakko sanoa etten olettanut kovinkaan tunteellista esittäytymiskierrosta, mutta jostain syystä liikkeellä oli paljon roskia, joita eksyi silmiini oikein urakalla.

Olen pienestä asti pelännyt itseni esittelemistä ja esitelmien pitämistä, mutta kuluneen kevään aikana olen päässyt siitä irti. Pakko sanoa, että olin aika ylpeä itsestäni, kun pystyin tänään olemaan rohkeasti oma itseni ja esittäytymään ilman jännittämistä. Joillekin tämä saattaa olla ihan mitätön juttu, mutta tämmöiselle entiselle hiirulaiselle se on aikamoinen saavutus.


Opin tänään ihan älyttömästi uutta, mutta yritän kertoa kaiken lyhyesti, jottei tästä tule aivan hirmuisen pitkä ja tylsä postaus. Nooran kursseilla tärkeintä on, että sekä ihmisellä että hevosella on hyvä olla ja molemmat nauttivat siitä, mitä tehdään. Noora ei halua kutsua ihmistä johtajaksi tai asettaa tätä johtavaan asemaan, vaan tarkoitus olisi tehdä asiat yhdessä hevosen kanssa. Toki ihminen näyttää tarvittaessa suuntaa, mutta myös hevosen mielipiteitä on tärkeä kuunnella.

Nooran lähtökohtana on, että kaikki hevoset ovat hyviä. Joskus ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut niiden sulkeutumisen tai agressiivisuuden hevosesta riippuen. Hevoset, joita kutsumme "ongelmahevosiksi" ovat vain hevosia, jotka yrittävät huutaa. Kaikki pureminen, potkiminen ja muu agressiivisuus on niiden viimeisimpiä keinoja yrittää saada ihminen tajuamaan, etteivät ne tahdo tehdä ihmisten vaatimia juttuja tai totella heidän "kurinpito"keinojaan. Onnellinen hevonen taas hakeutuu ihmisen seuraan ja nauttii tehtävien tekemisestä. Se saattaa jopa pyytää yhdessä puuhastelua ja toivottaa ihmisen tervetulleeksi selkäänsä. Tällaisen suhteen saavuttamiseksi täytyy kuitenkin osata olla läsnä ja kuunnella hevosta. Pelkkä suorittaminen ja tehtävien tekeminen ei riitä. Onnellinen hevonen uskaltaa myös olla haavoittuvainen, joka on tärkeä taito myös ihmisille. Se saatetaan usein mieltää negatiiviseksi, mutta Noora painotti haavoittuvaisuuden olevan todellisuudessa voimavara.


Yksi keskeisistä asioista oli läsnäolo. Se ei ole tiedostamista, että pitäisi olla läsnä. Läsnäolo on tiedostamisen sijaan tunne. On kuitenkin mahdotonta olla kokoajan läsnä, mutta Noora rohkaisi antamaan itselleen anteeksi, mikäli liukuu läsnäolon tunteesta pois. Se on ihan luonnollista, eikä siitä saa syyttää itseään.

Asiaa olisi vielä vaikka kuinka paljon, mutta eiköhän tässä ollut tarpeeksi pohdittavaa tältä erää. Itsekin alan olla aika väsynyt ja huomenna on kuitenkin aikainen herätys. Lisään tähän loppuun vielä Nooran lauseen, jonka ymmärtäminen ei ole aivan helppoa, mutta jonka sanoma on sitäkin tärkeämpi:

"Opastan hevostani opastamaan minua opastamaan hevostani"