sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Noora Ehnqvistin avoin kurssi: kolmas kurssipäivä

"Mitä enemmän te käytte mun kursseilla, sitä vähemmän te pystytte kertomaan, mitä täällä tehdään."
 
Näin Noora totesi meille ensimmäisenä kurssipäivänä. En oikeastaan tiedä, mitä kirjoittaisin. Tavallaan olisi hirveästi kerrottavaa, mutta toisaalta olen täysin sanaton. Cheekkiä lainatakseni voisin sanoa, että olo on tällä hetkellä kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Tämä viikonloppu oli yksi elämäni parhaista, mutta samalla myös tunteikkaimmista viikonlopuista ikinä. Niin kuin olen omalla esittelysivullani maininnut, itken tosi herkästi, mutta tänä viikonloppuna itkin ensimmäistä kertaa liikutuksesta. Huhhuh, olipahan taas viikonloppu. Yritän nyt kerätä itseni ja tiivistää tämän päivän ja kurssin lyhyesti alas. Olisin taas hirveästi halunnut kirjoittaa muidenkin onnistumisista, mutta tällä kertaa mukana on vain juttua meidän tunnista ja siitä kaikesta, mitä minulle jäi kurssista käteen.

 
Aamu alkoi samalla tavalla kuin eilen, kehotietoisuudella. Teimme osittain samoja ja osittain eri juttuja kuin eilisen kehotietoisuudessa. Eilen kerroin, kuinka olin ihan hukassa oman kehoni kanssa, mutta tänään aloin jo hieman löytää kehoani ja tajuamaan, mitä minun piti tehdä milläkin lihaksella. En tietysti vieläkään ollut mikään kovin hyvä ja tekeminen oli aikamoista hakemista, mutta sain kuitenkin tämän päivän kehotietoisuudesta enemmän irti.
 
Päivä jatkui suunnilleen samalla kaavalla kuin eilen. Ensin oli eräs yksityishevonen omistajineen ja heti perään minä ja Frosti. Eilen sain tietää juuri ennen tuntia olevani seuraava, joten hain Frostin tarhasta suoraan kentälle. Tänään kuitenkin otin sen ajoissa pihaan ja harjailin sitä kaikessa rauhassa tarkoituksenani samalla rentoutua ja rauhoittua olemaan läsnä Frostin kanssa.

 
Niin kuin aiemmin kerroin, eilinen ei mennyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Nyt, kun olen analysoinut eilistä yön yli, luulen tietäväni syyn. Olin eilen aika jännittynyt mennessämme kentälle, enkä oikein osannut olla läsnä. Noora puhui jo ensimmäisenä päivänä siitä, että kentällä ei ole tarkoitus vaan tehdä niitä juttuja, vaan molemmilla pitäisi olla hauskaa, ja pääpointtina tekemisessä on läsnäolo. Eilen en kuitenkaan onnistunut läsnäolossa juuri ollenkaan, vaan nimenomaan vaan suoritin tehtäviä. Tein myös itse hieman liikaa ja Frostin oli vaikeampaa lukea kehonkieltäni. Noora kuitenkin sanoi, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, sillä eilinen oli ensimmäinen kerta, kun pääsin harjoittelemaan kaikkia oppimiani uusia juttuja käytännössä. Tottakai olin ensin ihan hukassa, mitään ei opi hetkessä.
 
Tämä päivä oli kuitenkin kaiken mullistava kokemus. Jo mennessämme kentälle, molemmat olivat saavuttaneet rauhallisen olotilan. Toki yleisö jännitti alussa edelleen, mutta paljon vähemmän. Tänään sujui muutenkin tosi paljon paremmin kuin eilen. Minun tarvitsi käyttää paljon pienempiä apuja ehkä juuri siksi, että olin itse jotenkin tosi rauhallinen ja täysin läsnä koko tunnin ajan. Myös kulmiin meno onnistui tänään aivan loistavasti eikä suoraan tölttääminen ollut Frostille lainkaan vaikeaa, vaan se onnistui täydellisesti jopa Frostin ollessa vapaana. Meillä on yleisesti ottaen mennyt kentällä tosi hyvin aina, kun olen puuhannut maasta käsin. Silti tänään taisi olla ihan paras maasta käsittely-tuntimme ikinä! En voisi olla Frostista yhtään ylpeämpi.

Noora käytti hevosista myös nimitystä valontuoja, joka välittyy tästä kuvasta mielestäni aika hyvin.
 
Noora kutsui Frostia paljon rakkauspumpuliksi, joka kuvastaa Frostia ihan älyttömän hyvin. Se on myös ihanin asia, mitä olen kuullut koskaan Frostista sanottavan. Muutenkin saimme Nooralta tänään hirmuisesti kehuja ja tosi paljon kauniita kommentteja. Noora myös kehui kehonkieltäni, joka tuntui luonnollisesti tosi hyvältä, sillä ensimmäistä kertaa osasin myös käyttää energiaani oikein. Sanoin jo eilen, kuinka muut kurssilaiset kannustivat minua taputtamalla, kun vihdoin onnistuimme. Tänään sitten eräs ystäväni tuli halaamaan minua tunnin päätteeksi kyyneleet silmissä. Ilmeisesti menomme oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin se tuntui.

Jo ensimmäisenä kurssipäivänä meitä varoteltiin, että saatamme itkeä yötä päivää koko viikonlopun. Noh, pakko myöntää, että kyseessä oli ihan äärimmäisen koskettava kurssi. Jo eilen kerroin, kuinka Aulikin aitous sai minulle kyyneleet silmiin. Tänään ne kyyneleet eivät enää pysyneetkään silmissä, vaan valuivat jo reilusti poskia pitkin. Itku oli herkässä myös kokoontuessamme viimeiseen juttelutuokioon. Itse meinasin aloittaa poraamisen jo istuessani alas. Vaikka kukaan ei sanonut mitään erityisen koskettavaa, minulla oli vaikeuksia pidätellä kyyneleitä. Kun sitten yksi meistä alkoi lopulta itkeä, niin ihan vollottamiseksihan se minun kohdallani meni. Olin suunnitellut sanovani omallani vuorollani vaikka mitä, mutta kun se vuoro vihdoin tuli, en sitten löytänytkään sanoja, vaan sain juuri ja juuri sanottua muutaman sanan ennen kuin sitten jatkoin poraamistani mainittuani Aulikin. Aulikki vaan teki minuun kaikkein voimakkaimman vaikutuksen ja sai aikaan ne kaikkein suurimmat kyyneleet. (Onneksi vieressäni istui yksi ystävistäni, joka auttoi minua kokoamaan itseni.)

Miten voi yksi hevonen saadakaan aikaan niin voimakkaan liikutuksen. Kurssin ansiosta näen Aulikin aivan eri tavalla kuin ennen.

Nyt kaikki miettivät, että mikä ihmeen itkukurssi tämä oikein oli, mutta ihan oikeasti se hevosten aitous ja avautuminen oli niin liikuttavaa, ettei sitä vaan osaa kuvailla. Tämä kurssi muutti tapaani kohdata eri eläimiä sekä ehkä vähän myös minua ihmisenä. Jotenkin jäin siihen rauhalliseen ja läsnä olevaan tunteeseen ja tuntui kuin olisin eri ihminen saapuessani tänään kotiin. Jotenkin tämä oli kokemuksena tosi ainutlaatuinen ja silmiä avaava. Ei liene yllätys, että olen menossa ensi vuonna uudestaan... Kiitos vielä ihan älyttömästi kaikille kurssilaisille! Parempaa kurssiporukkaa ei olisi voinut toivoa <3

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti