Sivut

lauantai 6. toukokuuta 2017

Noora Ehnqvistin avoin kurssi: toinen kurssipäivä

Nyt on sitten toinen kurssipäivä takana, ja taas tuli opittua hirmuisesti uutta! Tänäänkin tuli kirjaimellisesti itkettyä ja naurettua, mutta hauskaa oli siitä huolimatta.


Aloitimme kurssipäivän kehotietoisuudella, joka oli minulle aivan uusi juttu. Kehotietoisuus ei ole joogaa, venyttelyä tai jumppaa, vaan siinä nimenomaan tutustutaan omaan kehoon. Sen tavoitteena on tulla tietoiseksi oman kehon toiminnasta ja sen jumeista sekä löytää uusia lihaksia ja sitä kautta rentouttaa koko keho ja tavanomaisesti käytössä olevat lihakset niin rennoiksi kuin mahdollista. Pakko myöntää, että itse olin ainakin ihan hukassa oman kehoni kanssa. Periaatteessa liikkeet olivat suurimmaksi osaksi aika yksinkertaisia ja helppoja, mutta käytännössä ne olivat ainakin minulle aika haastavia. Se, mikä liikkeistä teki haastavia, oli oikeiden lihasten rentouttaminen. Ei nyt ihan heti tulisi mieleen koukistaa jalkoja leveässä haara-asennossa ja yrittää sitten rentouttaa reidet. Kuulemma liikkeiden vaikeus ja ehkä jopa pieni epämukavuuden tunne ovat kuitenkin normaaleja ensimmäisillä kerroilla kyseisiä harjoituksia tehdessä. Oikein tehtynä harjoituksista on kuitenkin paljon hyötyä, ja siksi aionkin jatkaa liikkeiden harjoittelua kurssin jälkeen myös kotona.

Kehotietoisuuden jälkeen siirryimme tallille, jossa alkoi maasta käsittely ja opittujen asioiden hyödyntäminen käytännössä. Kentällä oli aina yksi hevonen ja ihminen kerrallaan, ja Noora opasti kutakin parivaljakkoa vuorotellen, niissä asioissa, joihin he halusivat erityisesti apua ja neuvoja juuri nyt. Ensimmäisenä oli eräs yksityishevonen omistajineen, jonka jälkeen olikin jo minun ja Frostin vuoro. Teimme Frostin kanssa aika perusjuttuja: liikkeellelähtöjä, pysäytyksiä ja paljon tölttipätkiä. Yleisössä olleet ystäväni, jotka ovat nähneet työskentelyämme muutenkin, sanoivat, että meillä meni tosi hyvin, mutta itse olen sitä mieltä, että meillä on ollut paljon parempiakin päiviä. Luulen, että kaikkien uusien metodien ja yleisöstä johtuvan pienen jännityksen takia olin vähän hukassa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen "tuntiimme".

Alussa yhteistyö ei oikein sujunut, vaan Frosti keskittyi herkkujen hamuamiseen, saatuaan pienen leipäpalan. Se ei kuitenkaan ollut haasteistamme suurin, vaan Frosti tuntui hieman jyräilevän ylitseni. Etenkin kulmiin taipuminen oli sille tänään vaikeaa ja se pyrki oikomaan niissä parhaansa mukaan. Myös suoraa linjaa tölttääminen, ollessani sen vieressä, oli sille taas älyttömän vaikeaa, ja usein se kiihdyttikin ohitseni ja lähti kaartamaan reilusti sisäänpäin. Lopulta onnistuimme kuitenkin tölttäämään koko pitkän sivun aivan suoraan. Jollekin tämä kuulostaa varmaan aivan naurettavalle, mutta minusta se oli valtava saavutus ja itselläni oli ainakin aivan voittajafiilis. Parasta oli, että yleisössä alettiin jopa taputtaa, kun vihdoin onnistuimme! Itselleni haastavinta oli oikeassa kohdassa pysyminen Frostin töltätessä. Minulla on myös taipumusta lähteä juoksemaan Frostin edelle. Vaikka tänään ei mennyt ihan niin hyvin kuin olin toivonut, saimme kuitenkin hyviä pätkiä ja onnistumisia, ja itselleni jäi ihan hyvä mieli. Lopuksi pidimme Frostin kanssa vielä pienen rauhoittumishetken.
 

Meidän jälkeemme oli ruokatauko, jonka jälkeen oli vielä neljä hevosta. Ensimmäisenä oli eräs muualta tullut kurssilainen, joka sai hevosekseen laumaa johtavan Riston. Risto menee herkuista aivan sekaisin, eikä pysty niitä saatuaan keskittymään mihinkään muuhun. Tällä kertaa Ristolle kuitenkin riitti vain taskussa olevan leivän haju, ja parin ensimmäinen "haaste" olikin päästä tästä Riston leipähuumasta yli. Pikkuhiljaa se malttoikin palata takaisin maan pinnalle, jonka jälkeen parin yhteistyö sujuikin aivan älyttömän hyvin.

Itse ihailin valtavasti Riston kanssa työskennelleen kurssilaisen taitoa käsitellä ja kuunnella Ristoa. Hän oli niin aito ja oikeasti läsnä juuri siinä hetkessä. Häntä ei haitannut, vaikka Riston huomio olikin välillä aivan muualla, vaan hän oli aivan älyttömän kärsivällinen ja lempeä Ristoa kohtaan. Myös he pitivät yhteisen rauhoittumishetken, jota oli aivan ihana seurata. Risto on aika puuhakas ja pitkään paikalla seisominen ei ole sille aina kovin helppoa, mutta nyt oli aivan ihana nähdä, kun se hengitti samaan tahtiin kurssilaisensa kanssa ja rauhoittui johonkin erityiseen tilaan, jonka huomasi sen koko olemuksesta.

Ei kaikkein edustavin kuva Ristosta, mutta ehkä se ei ole niin vakavaa ;)

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin toisilleen tuntematon parivaljakko, jonka yhteistyö oli aivan ihanaa katseltavaa. Eräs kurssilaisista sai nimittäin parikseen Aulikin, joka hieman epäilytti suurimpaa osaa vakioporukasta. Aulikki tuli Hepokuuselaan viime syksynä tarkoituksenaan toimia asiakaskäyttöön sopivana suomenhevosena. Alussa se toimikin ihan hyvin, mutta kun se kuuntelemisen seurauksena pääsi vihdoin avautumaan, se olikin jotain ihan muuta. Se ilmaisi paljon itseään mm. puremalla ja luimimalla. Siitä johtuen se onkin työskennellyt vain kahden tietyn ihmisen kanssa, jotka opettavat sitä toimimaan halutulla tavalla ilman hiljentämistä tai alistamista.

Melkein heti parin aloitettua, Noora tajusi Aulikin tarvitsevat apua etenkin tasapainon kanssa, joten sen riimuun kiinnitettiin naruohjat, joita käytettiin hevosen ohjaamiseen riimunnarun sijaan. Alussa kaksikon työskentely oli hieman hakemista, sillä Aulikki ei tiennyt, mitä siltä haluttiin.


Mutta sitten... Sitten Aulikki koki täydellisen ahaa-elämyksen. Kurssilaisen antaman avun ja tuen ansiosta, se ymmärsi, mitä siltä pyydettiin. Ja koska en ole hämmentänyt teitä vielä tarpeeksi, minun on kerrottava, että aloin itkeä. Miksi? No siksi, että Aulikilla oli korvat hörössä. Tämä kuulostaa varmaan hirmuisen oudolta, mutta Aulikin kohdalla se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Tuntui kuin koko elämä olisi yhtäkkiä valjennut sille viidessä minuutissa. Yhtäkkiä näin Aulikin ensimmäistä kertaa. Sen Aulikin, joka on pysynyt piilossa puolustuskannalla olevan kuoren alla. Se Aulikki ei pelännyt raippaa, vaan räpytteli silmiään rentoutuneesti. Siitä Aulikista huokui aivan älytön kiitollisuus ja onnellisuus.

Itse kurssilainen ei kokenut tilannetta aivan samalla tavalla, sillä hän näki Aulikin ensimmäistä kertaa, mutta meille, jotka olemme seuranneet Aulikkia alusta alkaen, tilanne oli todella koskettava.

Minun oli pakko avautua tästä valtavasta liikutuksesta myös illan juttutuokiossa, jossa kävimme läpi, mitä kellekin jäi päivästä käteen. Mutta liikutus ei jäänytkään iltapäivään, vaan taas oltiin lähellä kyynelvirtaa, kun vain mainitsin, että tilanne oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Aulikki <3

Huhhuh. Eiköhän tämä avautuminen riittänyt tältä päivää. Kaikkien kurssilaisten onnistumisia en nyt tässä käsitellyt, mutta kaikki onnistuivat mielestäni hyvin, ja sain jotain irti jokaisen työskentelystä. Toivottavasti postaus oli sopivan pitkä ja mielenkiintoinen. Huomenna on luvassa viimeinen kurssipäivä ja samalla tämän "postaussarjan" viimeinen osa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti